Parempaa Elämää on MSD Finlandin terveyden ja hyvinvoinnin palvelu, johon on koottu tietoa kuluttajille, potilaille ja terveydenhuollon ammattilaisille.

Kirjoituksia

Opo, hiljainen luuston asukki

 

 Tietoni osteoporoosista rajoittuu siihen, että se haurastuttaa luustoa. Muutamia vuosia sitten kuntoutusterapeutin käsittelyssä tulin maininneeksi, että pituudestani oli muutaman vuoden aikana kadonnut kuusi senttiä ja arvailin, oliko syynä osteoporoosi. Hän kysyi, onko sitä tutkittu. Kun ei ollut, hän totesi siihen löytyvän muitakin syitä ja enempi puhuminen jäi sikseen. Kuitenkin aihe oli jäänyt mieleni pohjalle ja joskus se kohosi tietoisuuteeni pohdiskeltavaksi.

Olin joskus nähnyt kuvan, jossa oli vieretysten sääriluu terveenä ja osteoporoosin haurastuttamana niin, että siinä oli vain ehjä kuori ja sen sisällä risteili muutamia luusuikaleita. Miten tuollainen tulos oli syntynyt? Mieleni alkoi kehittää siitä kuvia ikään kuin tilanne olisi omakohtainen. Osteoporoosi - tuttavallisemmin Opo - oli olio, joka oli tiedostamattani ottanut luustoni asunnokseen luvatta ja ilman allekirjoitettua vuokrasopimusta. Aluksi se oli tyytynyt pieneen tilaan mutta vähitellen se oli alkanut laajentaa reviiriään. Hyvään alkuun päästyään se oli kaivanut sokkeloisia käytäviä ja yhä väljempiä olotiloja itselleen. Opo oli hiljainen asukki. Ei kuulunut rapinaa eikä koputuksia sen tehdessä työtään eikä se aiheuttanut kipuiluakaan. Miten tästä Oposta voisi saada enemmän tietoa? Vastaisiko mielikuvani laisinkaan sitä?

Olin mukana lääkärin vastaanotolla mieheni sairauden seurannan takia. Omalääkärimme oli erittäin ystävällinen ja huolehtiva. Hän kehotti minua varaamaan ajan vastaanotolleen itseäni varten. Hämmästelin moista, kun en ollut maininnut mitään omista ongelmistani mutta noudatin kehotusta. Tavatessamme hän yllätti minut, kun kertoi pohtineensa tilannettani ja kysyi, halusinko osteoporoosimittaukseen. Arvelin sen olevan kovin arvokasta. Hän totesi, ettei minun tarvinnut huolehtia siitä. Hyväksyin ehdotuksen ja odotin uteliaana niin kuvausta kuin sen tuloksiakin. No, kuvaushan oli kivuton, vain selällään hiljaa paikallaan makaamista koneen liikkuessa äänettömästi ylitseni. Toinen yllätyksen aihe oli se, että hän yllytti minua osallistumaan kilpailuun kirjoittamalla osteoporoosista omien havaintojeni puitteissa. Olen yllytyshupsu!

Kuvauksen tulokset saatuaan lääkärini soitti ja kertoi, että luustossani oli todettavissa osteoporoosia. Hän sanoi, että voin hakea terveyskeskuksesta reseptin lääkitystä varten. Sehän sattui mukavasti, kun juuri sinä päivänä oli miehelläni seurantatesti. Yllätyksekseni reseptin mukana oli myös neljän viikon lääkitys. Kun sitten varatulla ajalla menin kuulemaan tarkempia tietoja tilanteestani, näin myös kuvat. Kummassakin lonkassa oli valkea läiskä ilmaisemassa alueet, joihin Opo oli nakertanut tilaa itselleen. Mutta nuo alueet olivat hänelle riittämättömiä. Pitkin lannerankaa oli pienempiä eri kokoisia alueita, joihin ilmeisesti oli asettunut hänen sukuaan. Olivatko nuo Opon aluevaltaukset tuhottavissa lääkityksellä? Tai voisiko lääkitys edes pysäyttää niiden laajenemisen? Tai voisiko tapahtua niinkin onnellisesti, että kadonneen tilalle saattaisi kasvaa uutta luustoa? Odotettavissa myönteinen vastaus.

Olin joskus lukenut, että liikunta ehkäisee luukadon kehittymistä. Olin mielestäni koko ikäni liikkunut melkoisesti, lapsena ja nuorena kesäisin kävellen ja juosten ja talvella hiihtäen aina, kun se vain oli mahdollista. Teinpä muutaman kerran niin pyörällä kuin suksillakin matkaa lähimpään kaupunkiin, jonne yhteen suuntaan oli 35 kilometriä. Silloin yleiset kulkuneuvot olivat vain vilkkaampien yhdyskuntien ilona. Yhdeksäntoistavuotiaana olin hankkinut polkupyörän mutta siitä huolimatta juoksin joskus ilokseni. Jätin pyörän seinustalle ainakin marjastaessa ja sienestäessä.

Aikanaan olin asettunut asumaan Helsingin liepeille ja tein ansiotyötä kotona. Kun varsinkin sesonkiaikana tuli istuttua koneen ääressä myöhäiseen iltaan, lähdin usein vielä lenkille. Olin arvioinut 2 ½ -10 kilometrin eri pituisia matkoja ja valitsin niistä sen, mikä milloinkin tuntui riittävältä. Tuli sitten hankittua autokin, mutta hyödynsin sen moottoria lähinnä vain pitkien matkojen suorittamiseen. Kodistamme on Tikkurilan keskustaan matkaa 1600 metriä - sopivasti liikuntaa, kun keskustassa lisäksi kuljeksii asioita hoitelemassa. Talvisin auto on ollut aloillaan, oma liikkuminen on ollut tärkeämpää. Toki elämääni on mahtunut muitakin liikuntamuotoja, muun muassa nuorena tanssia ja myöhäisiässä senioritanssi oli ohjelmassa niin kauan kuin oli ohjaaja ja sopiva tila. Oliko liikkumiseni ollut riittämätöntä vai onko vuosia liian paljon rasitteena ja altistajana, kun 85 vuoden tolppa on ihan käden ulottuvilla?

Omalääkäri on siis ollut erittäin ystävällinen kantaessaan huolta ongelmistani. Hän on haastemiehen tavoin asettanut häätökäskyn Opolle määräten luukatooni lääkityksen ja antaen hoito-ohjeet. Toivottavasti nämä vaikuttavat Opoon tuhoavasti kuten RAID pieniin ötököihin ja sen lisäksi houkuttelevat solustoni tuottamaan kadonneen tilalle uutta luustoa. Onkohan tässä kaikki mahdollinen? Voisiko tehdä jotain muutakin asian hyväksi? Liikuntaa on hankala lisätä, sillä oikeassa polvessani on kuluma, joka estää juoksemisen ja pidemmät kävelymatkat. Se asettaa myös rajoituksia askelten pituudelle ja määrittelee vauhdin mieleisekseen. Hankin kävelysauvat välittömästi, kun olin huomannut mainoksen lehdessä. Ne ovat turvalliset ja luotettavat kavaljeerit ja otettavissa mukaan kelillä kuin kelillä ja missä tahansa tilanteessa. Alussa jotkut vastaantulijat pysäyttivät kysellen, ovatko ne hyvät. Kerroin olevani suorastaan ihastunut, kun ne olivat aina valmiit palvelukseen. Oli tietysti heitäkin, jotka kyselivät, mihin sukset olivat jääneet, mutta vakuutin, että näin kulkiessani on aina sopiva luisto ja pito. Kuitenkin olen tyytyväinen, että kuntoni on edes nykyisen oloinen. Voisihan se olla paljon vaikeampikin näinkin pitkälle elämässään tallustelleella. Tähyilen uteliaana tulevaisuuteen. Saattaahan se tuoda tullessaan myös mieluisia yllätyksiä, niistäkin minulla on muutamia kokemuksia. Riittäisivätkö lääkkeet, ajatukset ja asenteet karkottamaan Opon luustostani?

Oili Härkönen

Vapaa tekemään

 

Osteoporoosi, sen sanan kuulin ensimmäisen kerran, tosin aika lailla toisin lausuttuna, naapurin herttaiselta mummulta. Hän oli monien sairauksien vaivaama ja sairastamisesta oli tullut hänelle elämäntapa, joka täytti hänen ajatusmaailmansa. Monet kerrat luimme yhdessä hänen reseptejään ja nyt hänestä oli ihmeellistä tämän uuden sairauden erikoinen nimi. Yhdessä sitä päivittelimme ja minulla oli sellainen tunne, että se tuotti hänelle jopa iloa.

Meni muutama vuosikymmen, kun minua hoitava lääkäri puhui minulle osteoporoosista ja lähetti luuntiheysmittaukseen. Kuvittelin menomatkalla, miten pitkällä neulalla pistellään luuytimeen. Päätin, että en varmasti valita, vaikka kuinka sattuisi. Olin hieman pettynyt, kun en saanut osoittaa urhoollisuuttani. Sehän oli aivan toisenlainen toimenpide, kuin mitä olin kuvitellut. Todettiin, että ei minun tapaukseni kovin vaikea ollut. Muutaman vuoden kuluttua loukattuani polveni minulle määrättiin lääkitys. Tämä ei ole vaikuttanut elämääni, en tunne olevani sen sairaampi kuin ennenkään. Tietysti perussairaudet vaivaavat edelleen, mutta en osaa yhdistää niitä osteoporoosiin. Lääkkeen säännöllinen ottaminen pääsi alussa hieman lipsumaan. Määräpäivä siirtyi usein eteenpäin, ei siinä auttaneet mitkään merkinnät. Viimein keksin varman keinon. Edellisenä iltana ennen nukkumaanmenoa laitan hammasproteesin aamulla otettavien lääkkeiden kotelon päälle. Eipä ole sen jälkeen vaikeuksia ollut.

Minulla on ollut onni selvitä tähän mennessä näin helpolla. Ymmärrän kyllä, millaisia seurauksia voi esim. kaatumisesta olla. Liikun kyynärsauvojen tai rollaattorin avulla. Toistaiseksi olen pärjännyt aika hyvin. Tosin tiedän senkin, että ei siinä mikään auta, jos osteoporoosi tosissaan iskee. Tuttavapiirissäni on pari tapausta, joten tiedän miten tuhoisaa jälkeä osteoporoosi pahimmillaan tekee. Ennen eloisa ja liikkuva ihminen istuu tuolissaan tyynyjen tukemana, hauraana ja kuihtuneena. Se on pelottava näky. En tiedä, onko oma huono ryhtini osteoporoosin syytä. Fysioterapeutti on sitä yrittänyt korjata aika huonoin tuloksin. Olen liikkunut säännöllisesti voimieni mukaan. Eräs asiantuntija kertoi televisiossa aivan äskettäin, että liikunnan merkitystä on liioiteltu. En ole antanut tämän asian itseäni vaivata.

Olen 84-vuotias ja asun mieheni kanssa palvelutalossa. Olen tyytyväinen nykyiseen elämääni. Nautin pienistä harrastuksista, lukemisesta, ulkoilusta yms. Olemme mieheni kanssa hyvässä ja turvallisessa hoidossa. En ole koskaan ollut näin vapaa tekemään mitä haluan. Vaikka osteoporoosi kurkisteleekin nurkan takaa, en anna sen pilata mieltäni.

Anni Jalkanen

Olen luja

 

 Kun lääkäriltä viestin ikävän kuulin,
 silloin päättyvän myös elämäni luulin.
 Alkoi taisteluni sairautta vastaan,
 siitä tarkoin poimin tiedot ainoastaan.

 Mietin syytä tähän, olin sota-ajan lapsi,
 joka liian vähän vitamiineja kai napsi.
 Isät, veljet, kaikki rintamalla,
 meillä siviilissä puute kaikkialla.

 Tämä sairaus ei vakavinta liennee,
 saman kokeneet sen varmaan tiennee.
 Lääkkeet sekä leikkaus auttaa meitä,
 kulkemaan taas helpompia teitä.

 Vaikka jalat eivät tahdo kantaa,
 niin periksi en aio antaa.
 Jos voimistelee, kuntoilee joka päivä,
 ei elossamme ole huolen häivä.

 Luukadon vuoksi olen taistellut jo 40 vuotta,
 siksi siitä kirjoita en suotta.
 Lopuksi nyt toivon, kaikille rohkeata mieltä
 vaihtelevaa elämää saa myös sairauksien tiellä.

 Nimimerkki: H.H.