Parempaa Elämää on MSD Finlandin terveyden ja hyvinvoinnin palvelu, johon on koottu tietoa kuluttajille, potilaille ja terveydenhuollon ammattilaisille.

Minä ja osteoporoosi

Osteoporoosi on sairaus, joka koskettaa monia. Pahimmillaan se voi rajoittaa elämää ja tuoda mukanaan pitkiä ja hankalia hoitojaksoja. Mutta on myös paljon niitä, jotka eivät koe sairautensa rajoittaneen. Potilaan kokemuksia osteoporoosista löydät täältä.

Irmeli

Irmeliltä löydettiin iso osteoporoottinen luuontelo jo alle 50-vuotiaana polven leikkauksen yhteydessä. Varsinainen osteoporoosi diagnosoitiin muutamien vuosien päästä, kun Irmeli pyysi lääkäriltä päästä Helsingin Kätilöopiston järjestämiin DEXA-mittauksiin. Epäily osteoporoosista oli vahva, koska Irmelin äidillä on myös ollut vaikea nivelrikko ja useita ranne- ja nilkkamurtumia jo viisi-kuusikymppisenä. Lääkitykseksi aloitettiin osteoporoosilääke, kalsium- ja D-vitamiinilisä sekä estrogeeni. Ajoittain Irmeli on saanut myös nenän kautta suihkutettavaa kalsitoniinia selkävaivoihin. Ruokavalioon kuuluvat muun muassa uudet maito- ja soijajuomat sekä vähärasvainen juusto. Varhainen reagointi kannatti; Irmeli voi nyt hyvin ja luuntiheysmittaukset osoittavat osteoporoosin muuttuneen lievemmäksi osteopeniaksi. Lääkitystä on kuitenkin jatkettava lopun ikää.

Osteoporoosi ei ole Irmelin mielestä pelottava asia, kun sairauden ottaa hallintaan. Rajoitteita kuitenkin on, ja joka päivä on mietittävä, mitä on ohjelmassa ja ennen kaikkea, miten kaikesta selviää. Irmeli on liikkunut ja harrastanut aina monipuolisesti: jazz-tanssia, jumppaa, hiihtoa, keilausta, laskettelua ja patikointia. Moni harrastus on täytynyt jättää myös pois, sillä selkä ei suosi kumartelua eivätkä polvet kyykistymistä, rannekaan ei ole toiminut entisen veroisesti leikkauksien jälkeen. Mutta onneksi tilalle on tullut uusia harrastuksia, kuten golf ja vesijumpan eri muodot.

Liikkuessaan etenkin talvella tai metsässä Irmeli käyttää polvi- ja rannetukea sekä lonkkasuojahousuja, jotka suojaavat murtumilta. Talvella on oltava erityisen varovainen, jottei liukastu. Liian raskas kantamus tuntuu heti polvessa ja selässä kovana kipuna. Suositusten mukaan osteoporootikko saisi kantaa taakkaa, joka on painoltaan enintään kymmenen prosenttia omasta painosta. Välillä kivut ovat vaatineet Irmeliä turvautumaan tulehduskipulääkkeisiin ja kylmäpakkauksiin. Hän on sitä mieltä, että kivun voi voittaa. On parempi hallita kipuaan, jottei kipu pääse ottamaan yliotetta itsestä. Tärkeintä on pysyä liikkeessä.

Päätös selviytyä osteoporoosista syntyi, kun Irmelille selvisi, että hän on perinyt sairauden äidiltään ja kun hän näki, miten sairaus on vaikuttanut äitiin. Äidin pituus on lyhentynyt ja hän on liikkunut pyörätuolilla kuuden vuoden ajan lonkkamurtumansa jälkeen. Kahden viimeisen vuoden aikana äidillä on ollut myös kaksi reisiluunmurtumaa. Irmeli ei halua joutua kokemaan samaa. Ennaltaehkäisevät toimenpiteet niin DEXA-kuvauksien, lääkityksen, ravinnon, liikunnan kuin leikkaustenkin suhteen ovat hänen mielestään tärkeitä. Nämä olisivat olleet äidillekin parhaat toimenpiteet ja ohjeet välttääkseen nykyisen elämäntilanteensa.

(Teksti perustuu haastatteluun. Haastateltavan nimi on muutettu.)

Minna

 Minnalla oli ollut rannemurtuma ja selän rappeutumia jo paljon ennen osteoporoosin toteamista, mutta oireita ei osattu yhdistää osteoporoosiin. Kun vasemman jalkaterän rasitusmurtuma ei lähtenyt parantumaan, hänet ohjattiin syksyllä 2000 terveyskeskuksen kautta erikoislääkärille, joka antoi osteoporoosidiagnoosin helmikuussa vuonna 2001.

Osteoporoosi on päässyt etenemään Minnan kohdalla pikkuhiljaa muiden sairauksien edistämänä. Munuaisten vajaatoimintaa on hoidettu lääkkeillä jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Kihtiä ja reippaasti kohonneita kolesteroliarvoja on myös lääkitty vuosia. Sukurasitustakin on; äidillä oli kivulias osteoporoosi ja äidin sisaruksilla pahoja nivelkulumia, jotka aiheuttivat ryhdin kumartumista. Osaltaan myös laktoosi-intoleranssi ja hento ruumiinrakenne lienevät vaikuttaneet luukadon syntyyn.

Osteoporoosi herättää Minnassa ristiriitaisia tunteita. Diagnoosin saaminen oli osaltaan helpotus, kun murtumille löytyi vihdoin selitys. Murtumat ja niiden hidas paraneminen muistuttavat kuitenkin ikävästi sairaudesta. Viimeisestä leikkauksesta on jo viisi kuukautta aikaa eikä käsi ole luutunut vielä kunnolla. Vanhuuskin pelottaa. Kun seurasi, miten osteoporoosi rajoitti äidin elämää, omakin tulevaisuus mietityttää. Mutta ei osteoporoosi joka päivä mielessä kummittele. Lääkityksenä osteoporoosiin on käytetty kahta eri luulääkettä, kalkki- ja D-vitamiinilisää. Minna pyrkii syömään myös tuotteita, joissa on runsaasti kalsiumia ja lisäksi kasviksia, marjoja sekä kalaa. Suunnitelmissa on hankkia ensi talveksi tukevat kengät ja piikit kengänpohjiin.

Kokemukset potilas-lääkäri-suhteesta vaihtelevat. Kun kyseessä on ollut erikoislääkäri, Minna kokee saaneensa asiantuntevaa hoitoa ja tietoa. Osteoporoosin diagnosoinut erikoislääkäri otti sairauden vakavasti perehtymällä muun muassa taustalla oleviin riskitekijöihin. Tietoa osteoporoosista löytää itsekin, muun muassa kirjoista ja internetistä. Terveyskeskuksen tarjoamista tiedoista Minna ei koe kuitenkaan hyötyneen; ehkäpä lääkärillä ei riitä aika potilaan opastukseen tai asioista ei ole osannut oikein itse kysyä.

(Teksti perustuu haastatteluun. Haastateltavan nimi on muutettu.)

Anna

Anna on sikäli tyypillinen osteoporoosipotilas, että hän on ohittanut menopaussin, on olemukseltaan pieni ja hoikka ja kärsii laktoosi-intoleranssista. Toisaalta hän on liikkunut aktiivisesti koko ikänsä ja elänyt muutenkin terveellisesti, eikä hänen suvussaan ole esiintynyt osteoporoosia. Erilaisia murtumia Annalla on ollut jo aiemmin:1980-luvulla varpaassa, 1990-luvun alussa kylkiluussa ja ranteessa - kaikki kaatumisen seurauksena. Vuonna 1992 häneltä leikattiin rintasyöpä.

Selkä on vaivannut Annaa nuoresta asti. Se notkahti paikoiltaan keväällä 1998 multasäkkiä nostaessa. Diagnoosiksi annettiin selkäydinkanavan ahtauma ja selän kalkkikeräytymät. Operoitavaa ei ollut, mutta Anna sai fysikaalista hoitoa ja ylleen selkärankaa tukevat korsettiliivit. Syksyllä selkä taas kipeytyi mattoa puistellessa ja tuntui ikään kuin painuvan kasaan. Kipu oli niin valtava, ettei Anna pystynyt olemaan enää tutkittavana fysikaalisen tai lääkärin hoitopöydällä. Lopulta fysikaalinen hoitaja epäili osteoporoosia. Keskussairaalan isotooppikuvauksessa löytyi useita murtumia. Tässä vaiheessa Anna pystyi makaamaan vain selällään niin, että vuoden 1998 loppu muistuu mieleen pelkkänä kipuna. Anna sai osteoporoosilääkkeet joulukuussa 1998.

Vuoden 1999 loppiaisena Anna leikattiin luusyöpäepäilyn vuoksi. Kyseessä oli kuitenkin osteoporoosi, johon tosin saatiin varmistus DEXA-mittauksella vasta vuonna 2000. Vuonna 1999 Anja mursi myös käsivartensa kaatuessaan, mikä aiheutti taas leikkauksen ja paljon kipua. Lokakuussa 2000 tehtiin vielä luunsiirto lonkasta ranteeseen, johon laitettiin myös metallilaatta.

Anna on syönyt useita vuosia luulääkkeitä ja käynyt myös kuntoutuksessa. Selän murtumat ovat parantuneet vähitellen, mutta pituus on lyhentynyt seitsemän senttiä ja ryhti jäänyt kumaraksi. Ulkonäöstään huolehtivana naisena Annalle oli myös järkytys huomata, että hänen vyötärönsä oli kadonnut. Istuvien vaatteiden löytäminen on ollut siksi hankalaa. Pitkät istumisjaksot tuottavat myös hankaluuksia, koska alimmat kylkiluut menevät lonkkaluun sisälle. Kipulääkkeitä Anna ei ole kuitenkaan enää tarvinnut ja hän kokee elämänlaatunsa parantuneen, lääkkeiden ja hoitojen ansiosta.

(Teksti perustuu haastatteluun. Haastateltavan nimi on muutettu.)

Salla

Sallalla diagnosoitiin osteoporoosi vuonna 1997. Tie diagnoosiin alkoi, kun vuonna 1993 tehdyssä polvileikkauksessa luu hylki kiinnitysruuveja. Lääkärit epäilivät hormonitoiminnan häiriötä, mutta tutkimuksissa ei löytynyt mitään. Salla hakeutui luuntiheysmittaukseen hankittuaan itse tietoa osteoporoosista. Hän epäili osteoporoosia, koska hänen äidillään on ollut useita murtumia.

Sallan osteoporoosia on hoidettu nyt luulääkkeillä. Lisäksi ruokavaliota on tarkistettu, lähinnä kalsiumin ja D-vitamiinin riittävän saannin varmistamiseksi. Salla liikkuu paljon ja käyttää liikkuessaan erilaisia tukia. Viimeisen DEXA-mittauksen mukaan luu on hoitojen ansiosta vahvistunut. Vaikka tilanne on nyt hyvä, Salla kokee osteoporoosin vaikuttaneen hänen elämänlaatuunsa. Kun ranne murtui vuonna 1999 kaatumisen seurauksena, ranteen asentoa jouduttiin korjaamaan useaan kertaan leikkaamalla. Se aiheutti kovia kipuja.

Sallan 91-vuotias äiti on ollut vuodepotilaana reisiluun murtuman vuoksi. Äidille ei ole tehty luuntiheysmittausta, mutta luiden hauraus on Sallan mukaan ilmiselvää. Murtumia on ollut useita. Äiti on kärsinyt nivelrikosta, joka on estänyt häntä liikkumasta. Sallan mielestä liikkumattomuus on osaltaan edesauttanut osteoporoosin kehittymistä, ja hän toivoo lääkärien arvioivan erityisen hyvin vanhempien, vähän liikkuvien ihmisten osteoporoosiriskiä. Äidin luuta ei voida enää leikata, koska kiinnikkeet eivät kiinnity kunnolla. Salla toivoo, ettei osteoporoosi pääsisi kehittymään kenenkään kohdalla näin pitkälle.

(Teksti perustuu haastatteluun. Haastateltavan nimi on muutettu.)

Tuula

Tuulalla todettiin osteoporoosi vuonna 1999. Takana oli nuorena sairastettu lonkan nivelreuma, jota oli hoidettu kortisonilla. Kortisoni auttoi hyvin reumaan mutta verotti kuitenkin luustoa ja aiheutti vuosien saatossa lonkkaan nivelrikon. Kun lisänä oli vielä hento ruumiinrakenne, ainekset luukatoon olivat todelliset. Lääkäri otti järeät aseet käyttöön ja määräsi Tuulalle luulääkkeen, kalkki- ja D-vitamiinilisän. Niillä pääsikin hyvin eteenpäin. Lisäksi Tuula aloitti säännöllisen kuntosaliharjoittelun ja söi monipuolisesti kalaa, kasviksia ja maitotaloustuotteita. Hoito puri ja luuntiheysarvot paranivat huomattavasti.

Kun lonkkaan asetettiin tekonivel, Tuula joutui syömään verenohennuslääkettä leikkauksen aiheuttaman veritulpan vuoksi. Myös estrogeenihoito piti lopettaa. Nämä yhdessä ilmeisesti heikensivät luulääkkeen tehoa niin, että luuntiheysarvojen suunta kääntyi alaspäin. Lääkäri määräsi Tuulalle uuden tehokuurin: jo käytössä olevan luulääkkeen, D-vitamiini- ja kalsiumlisän rinnalle aloitettiin nenäsuihke. Kuuri kesti kolme kuukautta, ja Tuula odottaa mielenkiinnolla seuraavaa DEXA-mittausta, arvothan kohoavat kovin hitaasti. Positiiviset tulokset motivoivat jatkamaan eteenpäin.

Tuula ei tuntenut osteoporoosia ennen sairastumistaan. Helsingin Sanomien Nyt-liitteen juttu osteoporoosista pisti hänet miettimään riskitekijöitään ja hakeutumaan mittauksiin. Lääkäriltä saatu lausunto oli tyly. Vaikka luuston tilanne oli huolestuttava, ei tieto sairaudesta kuitenkaan järisyttänyt - onhan osteoporoosiin täsmälääke ja pahemmastakin jo selvitty. Tuula sanoo käyneensä kriisin läpi nuorempana; silloin kun reuma veti useiksi kuukausiksi sängyn pohjalle ja esti häntä osallistumasta omiin ylioppilasjuhliin. Aktiivisena ihmisenä hän otti yhteyden Suomen osteoporoosiyhdistykseen ja lähti toimintaan mukaan. Tuula on käynyt myös Osteoporoosiyhdistyksen järjestämän sopeutumisvalmennuskurssin, osallistunut useille osteoporoosiluennoille ja kerännyt paljon tietoa sairaudestaan. Paikallisyhdistyksen jäsenilloissa hän saa kuulla viimeisimmät uutiset esimerkiksi uusista lääkkeistä.

Osteoporoosi ei ole Tuulalle vaikea asia, mutta kaikkien kohdalla ei ole näin; Tuula tuntee heitäkin, joita osteoporoosi on pistänyt miettimään elämän mielekkyyttä. Kun sairaus invalidisoi nuoren äidin, voi huoli perheen selviämisestä kasvaa ylitsepääsemättömäksi. Tuula on tyytyväinen, koska osteoporoosi ei aiheuta hänelle kipuja eikä rajoita hänen menojaan. Ainoastaan kuntosalilla ja viljelypalstaa hoitaessa on liikkeitä, joita tulee välttää. Tekonivelen kanssa ei saa tehdä esimerkiksi syväkyykkyä ja kasvimaallakin on parempi mennä polvilleen. Pieniä rajoituksia siis, mutta kelläpä niitä ei olisi. Tuula kokee olonsa onnelliseksi - osteoporoosista huolimatta.

(Teksti perustuu haastatteluun. Haastateltavan nimi on muutettu.)